perjantai 30. marraskuuta 2018


As my boi Loki once said: "The sun will shine on us again."

And indeed it will. Come with me on a walk down memory lane.

We got to enjoy the most beautiful sunsets every night. If you don't know it yet, sunsets are one of the best things ever in creation.

The colours changed within minutes, even seconds.

I had to make the hardest choice: either I look at the sky the whole time through a camera lens or I enjoy the view without any saved memories.

I made a compromise.

I love nature's own silhouettes. These trees reminded me of a jungle.

Every time I looked at them or I look at these photos, I can hear the faint sound of "In the jungle, the mighty jungle, the lion sleeps tonight...".

Gotta love them pastels.

Sun rays through the clouds.

Last night was just magical. I am not a fan of the colour pink, but in the sky it's the most gorgeous colour.

The highlight of the whole week was swimming in the ocean. The water was cold, but when I rose up and felt the warm air on my skin... Perfection.

It may be that the gulfs will wash us down: 
It may be we shall touch the Happy Isles,
We are not now that strength which in old days
Moved earth and heaven, that which we are, we are
Made weak by time and fate, but strong in will
To strive, to seek, to find, and not to yield.

- Alfred Tennyson

torstai 29. marraskuuta 2018

Just INFJ things.

S E L F I E  I S  I N  S E S S I O N .

And also another self-analysis. Get ready to get bored of my face and my psychobabble.

From a young age, I felt different from the people around me. I can't exactly describe why and how, but oftentimes I felt very different from my peers and other people in general. I had been called shy, fussy and even a difficult child. I didn't feel that I was difficult, but maybe if I try to think about it objectively, I can agree with that statement. I remember wanting things to be a certain way, took things literally and I was a real stickler to rules. I couldn't handle disorder and chaos at all.

The differences could be seen in other things too: when others were obsessing over Finnish hit music, I loved Michael Jackson (and still do). I wanted to watch his music videos all the time, listen to his albums and boast about the time my dad went to see his show in Helsinki (and which ended up being the only MJ show in Finland...), but I just got weird looks from others and eye rolling. I really tried to like the same artists as my peers, and of course I did really like some of them. I absolutely adored Spice Girls, Nsync, The Backstreet Boys etc. But in the long run I just couldn't fake it. Still can't. Sure I'm able to hide my dislike towards particular artists etc. when I'm with people who like them. I don't want to be rude and bash my friends' favourites. I hate when people do that so I won't do that myself.

I remember feeling and fearing that people think that I'm a weirdo. As I got older I tried so hard to please everyone and fit in, but now I'm so happy that I eventually didn't cave in to the peer pressure and now I'm not afraid to show who I truly am.

Plans? Like Jenn Granneman says in this article on Introvert, Dear: "You feel more comfortable having a loose plan for things than you do completely winging it." I don't need to have a minute schedule, but I do like to have some sort of a plan about what's going to happen and especially if I'm in charge of something. I usually keep the plans in my head and of course in my phone if there's multiple events and tasks for the day. This probably stems from the fact that I have to know every event beforehand and I don't like any last-minute changes and plans.

If someone else is in charge I can be flexible and let them lead. Like my gurl Amy Santiago says: "Let's just go with the flow, see what happens, I don't give a whaaa...".

I want to know what’s REALLY going on in people’s lives. I really do, and I'd love to help you out. But only if you want me to! The last thing I want to do is to intrude in any way. And with me you needn't worry about me telling your personal problems to anybody else. I can be trustworthy.

To be totally honest, I haven't always been 100% trustworthy. I have been a complete blabbermouth in the past. Not on purpose, but it's not an excuse. And if a friend of mine told me about a totally mind-baffling problem, I sometimes told it to my mother to reflect on the problem, to get an objective opinion and to ask advice on how to properly help my friend. I have had to practice patience and to not babble every little thing in my mind, and nowadays I don't tell other people's secrets or personal problems to ANYONE.

I'm social, but... depending on the time of day, situation, my mood, energy levels and the company I can be a bit shy, quiet and withdrawn. Yes, me. If you know me, you know I can be extremely talkative, energetic, enthusiastic, optimistic, supportive and giddy, but it all depends on the aforementioned things. And like I stated on the first INFJ post (in Finnish), I'd rather not see anyone when I'm not in a good mood or my energy levels are too low. I would not be good company and I really don't want you to see that. If I'm forced to be with people when I'm at my worst, I will be quiet, scrolling through my phone a lot and even make sarcastic remarks.

TL;DR: I really really REALLY need my alone time.

How do I handle problems? Let me quote Jenn again: "When someone comes to you with a problem, you usually don’t give them advice or your opinion unless they ask." It's true. As I said before, I don't want to force my opinions and advice, but I do want to be of help. I might ask you a few questions about the situation and your feelings to better understand the problem. Sometimes I feel selfish when I do this, but I usually tell a story about a similar situation that happened to me and hope that my friend will form their own insight about their own situation. Or as Jenn said: "they’ll draw their own lesson". I might have an opinion about what path one should take, but again, I want it to be their own decision.

There are limits to my introversion. Even though I sometimes make a big number about being an introvert, eventually I want to climb out of my safe nest aka my home and see people. I want to talk. I want to chat. I WANT TO LAUGH. Deep conversations and giddy laughter are pure perfection after a time of being with myself.

I can be a people-pleaser. Sometimes I don't like this quality, but yes. I'd much rather be a mediator than a wrangler. I absolutely hate drama, conflicts and hateful speech. I just want people to be at least cordial with each other. I get extremely stressed, if I even sense any tension in the air. I even get physically ill and if I get angry, my whole body trembles like crazy. It feels absolutely horrible, like I'm having a seizure.

The Infamous Door Slam. I used to feel very bad about this whenever I had to "slam the door" in front of someone. Nowadays I don't. I know, it sounds harsh and radical, but sometimes one needs to do it to protect themselves from extra stress, toxicity, abuse, manipulation, drainage and heartbreak. Now I sound like I have done this many times without even a blink of an eye, but I haven't. Actually I didn't know about the term "Door Slam" until just now. It has been sort of a natural instinct ever since I was a vulnerable teen and it has spared me from A LOT. Because, you know, me and drama are archenemies to each other.

INFJs don't do the door slam out of spite or just to be mean. The ideal would be that we never would have to slam the door. Charlene Jimenez said it best on Introvert, Dear"The well-known INFJ door slam isn’t about punishing the other person. It’s about protecting ourselves from more hurt." I am the most patient person when it comes to relationships. I have gotten angry and then forgiven many, many, MANY times. I never ever slam the door too hastily. It takes hours, days, weeks, months, even years that I weigh every situation, reminiscing how everything went down. I ponder, I think, I re-evaluate, I reconsider my own actions. Then there comes the time when I'm officially 100% done. I get so TIRED of all the draining analyses and stressing out about one person's words and behaviour. And then, after all this, I slam the door. With the heaviest heart.

Oftentimes I might have just closed the door and still can be cordial and friendly with the person. I just don't wanna open up to them anymore on a deeper level and keep the relations as minimal as possible. And I always want to give second chances, because I believe that people can change. In other words, the door can always be reopened if I'm able to trust again.

Of course, I could've handled the past situations better. Tell them how I felt about the things they said and did or didn't do. But it's too difficult for me, especially if the other one doesn't even realize they've hurt my feelings. Usually there can be a paradox in my mind: on the other hand I know that I'm hurt, but when I should talk to the person who hurt me, I belittle my feelings and start to think that my feelings aren't important and perhaps it was all my fault. That sends me into a loop that I cannot break. So what I usually do is that I forgive them without them knowing and start to move on with my life. I tend to not hold any grudges. And even if I'm hurt, I don't want to hurt their feelings or cause any further contention.

All I want is everyone to show love to each other and be at peace. But that's impossible in today's world.

(Psst. If you're now afraid that I may have slammed the door in front of you because I haven't talked to you in a while, I absolutely have not. The aforementioned things have happened to me years ago, so absolutely nothing to worry about. I just also happen to be very bad at managing friendships and keeping people posted. Please forgive me? ♥)

My head is way beyond the clouds. Always have, always will. People have called me slow when I simply was only thinking about other stuff and not listening. I know it might be rude, but I don't do that on purpose. If the matter at hand isn't interesting to me or I have a lot going on in my mind, it is super easy for me to go venturing my own thoughts.

I have a purpose. I think. I'd like to think that I have. Right now I don't feel that way, but sometimes I do. A while back I talked to a career counselor and we had such a good session. I got so many whole new ideas about what to do in the future. If anything, I know I have a purpose in the great scheme of things. I've had problems executing it lately, but I try to do my best with the little energy sparks I have in me.

Sometimes I turn to people-pleasing to protect myself. Let's quote Jenn again: "You’re sensitive, so you can get really bothered when someone criticizes you or is disappointed in you. They can’t criticize you if you make them happy." And it works. Everyone's happy and that's the most important thing. Surely I don't please people in everything, but you know like in trivial things and mundane decisions, like where we should go have dinner or something like that. Easy peasy lemon squeezy.

Always striving towards being better. Better self-esteem, better confidence, better physical health, better A1C, better mental health, BETTER ME. It's a never-ending path.

I sense things. I sense all the feelings and vibes around me. I sense happiness and I get happy too. I sense tension and it makes me tense. I sense sadness and it makes me sad. I sense hostility and it makes me nervous. Is it because of me? Please, tell me? For example, it was absolute chaos in my head when I came to school sometimes and everybody was already pissed off about something. It was usually school-related (well duh), but sometimes my signals got mixed and I thought some people were quarreling or someone was mad at me for some reason. I didn't want to say anything to anyone, because I would've gotten some pretty weird looks, but that's how I felt. Also I can't stand weird looks.

Nothing but class. Okay, I don't know about this. You be the judge.

Books, please! Aaaaaactually... I haven't read a whole book in like... 4 years? 5? I don't even know. I love to read articles and short stories, but books... I don't know what has happened. I had a book overload in high school and haven't recovered since. I'm really trying. I would want to read books, especially ones about psychology and body positivity etc. Maybe some day I'll order Megan Jayne Crabbe's and Michelle Elman's books and reboot my reading habits. When I was a kid/preteen/teen I did nothing but read and draw stuff in my room. I want that back.

My secret feelings. I do show my feelings a lot, but I keep most of it to myself. And to a small portion of my trusted ones, of course. I'm an extremely private person. Probably hard to believe because I'm writing a blog about my life, but most of the time it's just pictures and good vibes only. I'd love to open up more and be even more genuine and real here, but I simply cannot do that. I may write about my bad feelings, but I won't tell you why I'm feeling how I'm feeling. Never ever.

I care... a lot. Sometimes too much, even though I don't show it all the time. Actually I might come out as cold at times, because sometimes I can distance myself from others and think very objectively, but deep down I feel so many things towards other people. If someone ever hurts my loved ones, I feel that they hurt me too. I get very sad, angry even and feel the same feelings they feel.

I do 6 impossible things before breakfast. I don't know about 6 and impossible, but yes. It sure does feel like it. And I know it's mos def not healthy, but if I'm in a hurry, breakfast is the first thing I drop from my morning's to-do-list. The inventor of yoghurt drinks has saved my life, literally.

Empathy is my middle name. Enough said.

I never stop striving. Not even when I'm in the lowest of the low. Sometimes I mean this literally, for example now I'm having a diabetic low and still won't get snacks because I MUST WRITE MY THOUGHTS DOWN.

I didn’t ask to be like this! Being this personality type is a blessing and a curse at the same time. It's all about paradoxes. I'm a dreaming doer. I'm an extroverted introvert. I'm calmly emotional. I'm logical and creative. A pessimistic optimist. An inconsistent communicator. I fight for others but not for myself. I see the big picture, miss the small steps, but am still a perfectionist.

If you managed to get here, congrats man! Hopefully this helped you to understand my inner world and personality a bit better. Sure cleared my head for a while now.

Subheadings from Introvert, Dear. Most of them are edited.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018


"Advocates are the most likely personality type to believe that modern human beauty standards are unrealistic."
Ain't that the truth.

"MBTI on lyhenne sanoista Myers–Briggs Type Indicator (suom. tyyppi-indikaattori). Se on psykologinen indikaattori, joka kuvaa ihmisen persoonallisuutta neljän ulottuvuuden avulla. Ulottuvuuksista kolme on peräisin psykologi Carl Jungilta, joka vuonna 1921 julkaisemassa psykologisia tyyppejä esittelevässä kirjassa kuvasi persoonallisuuden piirteitä. Indikaattorin kehitti Katherine Briggs tyttärensä Isabel Myersin kanssa toisen maailmansodan jälkeen mahdollistaakseen yksilöiden henkisen kasvun ymmärtämällä ja arvostamalla henkilökohtaisia eroavaisuuksia persoonallisuuksiltaan terveissä ihmisissä, ja lisätäkseen harmoniaa ja tuottavuutta erilaisissa ryhmissä." (lähde Wikipedia)

Tein vuosi pari sitten kaksi kertaa lyhyen ajan sisään kahdella eri sivustolla Myers-Briggsin persoonallisuustestin (MBTI for short). Sain ekasta testistä tulokseksi ISFJ (Puolustaja/Defender, 16Personalities.) ja toisesta testistä INFJ (Asianajaja/Advocate, Human Metrics). Kummassakin on puolensa, mutta toinen vie selvästi voiton: ISFJ:ssä kyllä on ominaisuuksia, jotka sopivat muhun, mutta INFJ:n kuvaus on pelottavan paljon osuvampi kaikin puolin.

Jos sua kiinnostaa psykologia ja persoonallisuustyypittelyt, teepä sinäkin kyseinen testi!

  • Suomenkieliseen testiin TÄSTÄ
  • Englanninkieliseen (ja hieman tarkempaan) testiin TÄSTÄ
Jos päätät tehdä testin, kerro mulle minkä tuloksen sait! Tai jos olet tehnyt tämän joskus ja osui kohilleen, kerro sekin! Mielelläni haluan jatkaa keskustelua tästä aiheesta!

Ekan kerran, kun puhuin INFJ:stä, se oli niin pintaraapaisu, että mun on pakko kirjoittaa asiasta uudestaan ja paljon syväluotaavammin.

Prosentit näyttää aikastalailla samoilta kuin ennenkin, ja ei mitään fifty-fiftejä. Selkeitä jakaumia se olla pitää. Ainoa ero ISFJ-tulokseen on se, että olen nyt enemmän intuitiivinen kuin realistinen. Kun tein tuon testin ekan kerran, oli selvästi eri elämäntilanne kuin nyt ja se on ehkä aiheuttanut sen, että olen ollut realistisempi silloin. Voisi ehkä sanoa, että persoonallisuuteni voi heitellä vain tuon ominaisuuden molemmin puolin.

ISFJ tarkoittaa Puolustajaa ja voisin vaikka vannoa, että on ollut jotain meneillään, joka on nostanut sen puolen mussa esiin. Oon kokenut, että joku tai jokin on uhannut mun läheisiä ja oon halunnut tehdä kaikkeni auttaakseni ja puolustaakseni heitä.

Ja nyt, tervetuloa pääni sisälle.

"Advocates are the most likely personality type to be humble in victory."
Asianajajapersoonat ovat hyvin harvinaisia. Mutta vaikka heitä on vain alle yksi prosentti väestöstä, he jättävät jälkensä tähän maailmaan. Heillä on sisäsyntyinen idealismin ja moraalin taju, mutta he ovat muita idealisteja päättäväisempiä ja määrätietoisempia. Asianajajat eivät ole toimettomia uneksijoita, vaan ihmisiä, jotka kykenevät ottamaan konkreettisia askeleita tavoitteidensa saavuttamiseksi ja pysyvän positiivisen vaikutuksen tekemiseksi.

Sisäsyntyinen idealismi- ja moraalitaju on aina vaikuttanut vahvana minussa, sekä myös päättäväisyys ja määrätietoisuus. Vaikkei sitä aina uskoisi, ainakaan mää en usko useimmiten itseeni. En viime aikoina ole ollut kovin voimieni tunnossa ja jaksanut ottaa konkreettisia askeleita suuntaan enkä toiseen, vaan jäänyt enemmänkin toimettomaksi uneksijaksi. Se hieman harmittaa perfektionistista puoltani.

Tosin tässä voi puhua mun alituinen "voin aina tehdä jotain paremmin ja olla parempi" ja "en mää muista koskaan tehneeni mitään ihmeellistä". Kohta 26 vuotta komparatiivipäätteiden kanssa elämistä... "Aina voin olla parempi/empaattisempi/ymmärtäväisempi/ahkerampi/tehokkaampi/luovempi/jne." Se on aika raskasta joskus.

Idealistisuudesta huolimatta osaan olla myös aika kylmä ja objektiivinen realisti. Idealistipuoleni kuitenkin ryöpsähtää väkisinkin esille, jopa kovimman stressailun keskellä. Se auttaa minua jaksamaan päivä kerrallaan. Haaveilu ja unelmointi pitävät pääni selvänä ja mieleni kirkkaana.

Silloin kun kaikki asiat ovat olleet hyvin elämässäni, olen pystynyt ottamaan konkreettisia askeleita tavoitteideni toteuttamiseksi. Olosuhteet eivät ole olleet kovin suotuisia sellaseen pariin vuoteen, jotta olisin niin voinut tehdä, ja sanalla sanoen olen ollut lannistunut ja lamaantunut todella pitkään. Nyt kuitenkin on valoa tunnelin päässä näkyvissä ja pitkästä aikaa mua ihan jännittää mahdolliset tulevat kuviot, ja ainoastaan hyvällä tavalla.

"Advocates are the least likely personality type to say it is fun to watch people argue."
Asianajajilla on hyvin ainutlaatuisia piirteitä: vaikka he esittävät asiansa hienopuheisesti ja rauhallisesti, heillä on erittäin vahvoja mielipiteitä, ja he taistelevat väsymättömästi heille tärkeiden asioiden puolesta. Tämän persoonallisuustyypin yksilöt ovat päättäväisiä ja voimakastahtoisia, mutta käyttävät energiaansa harvoin oman henkilökohtaisen etunsa tavoitteluun. Sen sijaan he toimivat luovasti, käyttävät mielikuvitustaan, vakaumustaan ja herkkyyttään luodakseen tasapainoa. Karma ja pyrkimys tasa-arvoon ovat asianajajille erittäin houkuttelevia käsitteitä.

Mää tuon todella harvoin mun omia mielipiteitä ja ajatuksia esille PAITSI jos kyseessä on aihe, josta mää tiedän taatusti enemmän kuin opponentti, kuten esim. diabetekseen ja keliakiaan liittyvät keskustelut. Mielipidekeskustelut lemppariasioista on asia erikseen, ja mää rakastan syvällisiä keskusteluja. Keskustelut julkkisjuoruista, Temptation ja Love Islandeista ja realityohjelmista ei kanna mun kanssa pitkälle.

Mulle on kuitenkin yleensä tärkeämpää olla mahdollisimman neutraali ja puolueeton. Yritän parhaani mukaan luovia ihmisten eriävien mielipiteiden keskellä ja pitää hyvää henkeä yllä kuin olla oikeassa. Kuten tämän osuuden siteerauksessa lukeekin, mää en ikinä halua itse riidellä enkä katsella sivusta muiden riitelyä ja kinastelua.

Kuten varmasti kaikilla on jossain vaiheessa elämäänsä myös mulla on itsekkäitä haluja ja taipumuksia. Kuitenkin pidemmän päälle mun tarpeet ja oman edun tavoittelu eivät ole niin tärkeitä kuin muiden. Esim. saatan kovasti haluta syödä viimeisen kakunpalan, mutta mieluummin annan sen toiselle. En siksi, että kursailen tai en kehtaa, vaan että se ei ole mulle niin tärkeä asia. Paitsi tietysti jos mulla on verensokeri matalalla, silloin se on taatusti tärkeämpi mulle kuin muille. :D

En usko karman olemassaoloon, mutta uskon kuitenkin vahvasti, että lopulta paha saa aina palkkansa. Ja ajatuksena se tuntuu erityisen hyvältä. Saatan ensin haluta ottaa itse asian omiin käsiini, mutta aina hetken päästä rauhoitun ja jätän asian suurempien voimien haltuun.

Lue lisää: 12 Things INFJs Absolutely Hate (12 asiaa, joita INFJ:t vihaavat yli kaiken)

"Advocates are the most likely personality type to describe themselves as 'people watchers'."
Asianajajien on helppo muodostaa suhteita toisten ihmisten kanssa, ja he osaavat esittää asiansa sydämellisesti ja hienotunteisesti. Heillä ei ole tarvetta vakuuttaa logiikalla tai faktoilla, vaan heidän puheensa on selkokielistä ja ymmärrettävää. On ymmärrettävää, että ystävät ja työtoverit pitävät asianajajia suhteellisen sosiaalisina yksilöinä, mutta on hyvä muistaa, että asianajajat tarvitsevat myös omaa aikaa rentoutumiseen ja akkujen lataamiseen ja saattavat siksi yhtäkkiä vetäytyä omiin oloihinsa. Asianajajat ottavat muiden tunteet hyvin huomioon ja odottavat samaa myös muilta. Joskus se tarkoittaa tarvittavan tilan antamista muutamiksi päiviksi.

SIIS TÄMÄ KOHTA NÄIN. En tiedä miten asia on nyt, kun olen toitottanut joka välissä ja rivien välistä, että mää olen introvertti että pliis antakaa mun olla rauhassa jos mää sitä pyydän tai vaikken pyytäiskään SENSE THE TONE, mutta yhdessä kohtaa ihmisten oli vaikea uskoa, että mää olen introvertti. Varmaan johtuu mun puheliaisuudesta ja iloisuudesta, joka pulppuaa esiin ystävien ja sukulaisten seurassa. Ja se on totta, mää olen puhelias ja innostunut (sukuvika), mutta se vaatii aina veronsa. Mitä enemmän ihmisiä ja asiaa, sitä väsyneempi mää oon seuraavana päivänä tai joskus jopa seuraavien päivien ajan. Silloin tarviin todella kipeästi yksinoloa ja se kannattaa suoda mulle. En halua vastata puhelimeen, mutta viestiä saa aina laittaa. En välttämättä jaksa heti vastata, mutta vastaan kyllä. Ei ole tapana jättää ihmisiä "luetulle".

Mää oon myös todella huono näkemään ihmisiä, jos mulla ei mee kovin hyvin. Mää en useimmiten jaksa enkä halua kertoa mun vaikeista asioista, kun tilanne on päällä. Ja kun sellaista on, niin en osaa esittää iloista ja että kaikki on hyvin. Nyt joku ajattelee, että mun olo voi parantua kun lähden vähän tuulettumaan ja ihmisten ilmoille, mutta mää en tykkää olla ihmisten edessä huonotuulisena tai alakuloisena. Mun ratkaisu tähän on sitten se, etten nää ketään. Se voi olla ehkä huono ratkaisu, mutta mää en oo koskaan osannut tehdä muuta. Ja vaikka elämäni ihmiset haluaisivatkin kuunnella ja olla mun tukena, niin en halua kuormittaa ketään ja pilata kaikkien päivää mun alavireisyydellä ja negatiivisuudella.

Nyt on pitkään ollut tilanne, etten oikein oo jaksanut nähdä ketään enkä tehdä mitään, vaan olla kotona vaan. Oon siksi yrittänyt sopia näkemisiä mahdollisimman pitkälle, että voin psyykata itteeni tarpeeksi, koska mää en oo maailman spontaanein henkilö. Muttah... sekään aina toimi. Joskus tarpeeksi pitkälle sopiminenkaan ei auta, koska aina ehtii tapahtua jotain kuormittavaa siinä välissä ja se voi sit vaikuttaa siihen, etten jaksakaan nähdä ihmisiä vaikka olisin niin luvannut.

Loppujen lopuksi kuitenkin munkin introversiolla on rajansa: mää haluan ja mun TARTTEE ihmiskontaktia ja kipeästi. Se on vähä sellanen paradoksi. Mää oon ekstrovertti introvertti: haluan nähdä ihmisiä, mutta sitten taas en halua. Ja kun nään ystäviä, niin sen perään tarvii vähän omaa aikaa, kunnes taas haluan nähdä ihmisiä. Pitää olla hyvä tasapaino. Syvälliset keskustelut on parasta boostia vähentyneelle energialle.

Lue lisää: What INFJs Do When They Get Stressed Out (Mitä INFJ:t tekevät kun he stressaantuvat)

Asianajajien on kuitenkin kaikkein tärkeintä muistaa pitää huolta itsestään. Heidän intohimonsa toimia vakaumuksensa puolesta voi hyvinkin kannatella heitä kriittisen jaksamisrajan yli, mutta jos tilanne lähtee käsistä, he voivat uupua, sairastua ja stressaantua. Tämä tulee erityisen hyvin esille, jos asianajajat kohtaavat konflikteja ja kritiikkiä. Heidän herkkyytensä pakottaa heidät tekemään kaikkensa vältelläkseen näitä näennäisesti henkilökohtaisia hyökkäyksiä, mutta jos tilanteet ovat väistämättömiä, asianajajat voivat taistella vastaan hyvinkin irrationaalisin, hyödyttömin keinoin.

Amen to that. Vaikka mulla ei olisi mitään stressin aihetta, voin aina ihan helposti itse kehittää sellaisen. En kohtaa niin paljoa elämässäni konflikteja, että ne väsyttäisivät mua, mutta silloin kun sellaista on, se väsyttää ihan liikaa. Yritän pysyä vahvana hyvinkin pitkälle ja selvittää asiat, mutta jos en pysty tekemään asialle kertakaikkiaan mitään, lamaannun totaalisesti. Oon aina pyrkinyt elämään elämäni niin, ettei konflikteja, draamaa eikä kriisejä tule, ja olen aika hyvin onnistunut huomioonottaen olosuhteet. Kritiikiltä taas ei voi välttyä, mutta mielelläni vastaan niihin. Kritiikkiä saa antaa ja pitääkin, mutta jos haluat kaiken sujuvan mutkattomasti molemmin puolin ja ilman suurempia takapakkeja, lähesty mua rauhallisesti ja rakentavasti. Kerro mikä harmittaa tai ärsyttää JA, mikä kaikkein tärkeintä, kerro mitä voin tehdä paremmin. Usko mua, ainakin tämä INFJ haluaa tietää sen.

Välillä kyllä ketuttaa ihan huolella, kun mun pitää olla niin pirun herkkä. Oon yrittänyt hioa itsestäni kovempaa ja kestävämpää, ja päivästä riippuen kyllä osaan ottaa kriitikit ja konfliktit vastaan asianmukaisella tavalla. Useimmiten se kuitenkin menee niin, että saatan olla ihan rauhallinen ja rakentava siinä livenä, mutta kotona yksin ollessa saatan loukkaantua tai harmitella ja surkutella itteeni tai puida asiaa ääneen miehelleni.

Irrationaaliset ja hyödyttömät keinot... Kyllä, valitettavasti. Tässä muutamia: blokkaaminen, vastaamattomuus, passiivis-aggressiivisuus, unfriend/unfollow/mute ja välien katkaisu vähitellen kaikessa hiljaisuudessa. Tätä on tapahtunut hyvin vähän koko mun elämäni aikana, mutta silti liikaa, koska haluaisin kokonaan välttyä ikäviltä tilanteilta ja välirikoilta. Jälkikäteen harmittaa, koska olisin voinut hoitaa asiat vähän paremmin ja kommunikoida paremmin. Mutta koska riitatilanteissa joutuu paljastamaan väkisinkin hyvin henkilökohtaisia ja intiimejä tunteita, joka on mulle yhtä kuin kauhistus, niin mieluummin yritän pitää välit omalta osaltani kunnossa. Usein mun kohdalla kyse on tietynlaisesta paradoksista: toisaalta tiedän että mun tunteita on loukattu, mutta toisaalta vähättelen mun tunteita ja syytän itseäni liian herkäksi enkä siksi lähde kovinkaan helposti selvittämään riitatilanteita. Jos ystävyys jatkuu vakaana ilman suurempia draamoja, saatan kasuaalisti paljastaa tyyliin 2 vuoden päästä, että "olin muuten loukkaantunut sulle sillon siitä yhdestä jutusta, mutta en oo enää, joten kaikki hyvin".

Tosin välejä olen katkaissut myös ihan syystä. Jännästi kyllä, vaikka me INFJ:t ollaan tunnetusti rauhan rakastajia, aidon kiinnostuneita ihmisistä ja luotettavia ystäviä, meille on ominaista INFJ Door Slam eli suomeksi lyödään ovi kiinni. Mää oon tehnyt niin jo kauan ennen kuin tiesin koko termistä. Voisi sanoa, että se on ollut mulle jonkinlainen luonnollinen vaisto. Mää en tee sitä missään nimessä tahallaan ja se tapahtuu yleensä hyvin pitkän ajan päästä, kun malja niin sanotusti läikkyy yli. Se ei siis tapahdu hetken mielijohteesta muuten kuin erittäin harvinaisissa tapauksissa (esim. jos kokee traumaattisen eron tai välirikon ystävän kanssa jne.), ja joissain tapauksissa oven voi saada myös taas auki, kun välit paranee ja luottamus palaa.

Mää en ikinä oo halunnut joutua lyömään ovea kiinni. Oon todella yrittänyt tehdä parhaani, ja silti sekään ei ole aina riittänyt. Olen kuitenkin valitettavasti joutunut tilanteisiin, joissa olen joutunut lyömään oven kiinni, mutta vain ja ainoastaan hyvistä syistä. Mulla on ollut elämässäni ihmisiä, jotka ovat vain halunneet hyötyä minusta tai olleet niin henkisesti raastavia ja kuluttavia, että mulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Door Slam ei koskaan ole rangaistus toista kohtaan vaan enemmänkin suojelukseksi itselle. Ja edelleen, täydellisessä maailmassa Door Slamia ei tarvitsisi edes tehdä.

Jos kiinnostaa tietää lisää INFJ Door Slamista ja englanninkieli on hallussa, lue: What Is The INFJ Door Slam, And Why Do INFJs Do It?

"Advocates are the most likely personality type to spend a lot of time planning their holidays."
INFJ:n vahvuuksia ja heikkouksia

Luovuus. Ensimmäiset 20 vuotta elämästäni olen kokenut olevani kaikkea muuta kuin luova. Kuten aiemmin jo totesin, perfektionistinen mieleni on aina vertaillut mua muihin ja vaatinut multa aina vaan enemmän ja enemmän, ja ehkä sen takia en ole kokenut olevani yhtä luova kuin muut, koska mulle luovuus = taito. Kuitenkin olen tuntenut vetoa luoviin aloihin ja ideoihin melko pienestä pitäen. Mulla oli pienenä mielikuvitusystäviä ja muutenkin rikas päänsisäinen maailma. Ala-asteella rakastin piirtämistä ja pidin päiväkirjoja. Aloitin tanssimisen 10-vuotiaana. Kiinnostuin musiikista yläasteella. Blogiharrastus alkoi lukiossa eikä loppua näy, ja nyt olen kiinnostunut valokuvaamisesta. Haluaisin hankkia kunnon kameran ja opetella vähitellen enemmän tästä niin ihanan terapeuttisesta taiteenalasta.

Mun luovuus saattaa olla myös yksi tekijä siinä, että se auttaa mua ratkaisemaan ihmisten ongelmia. Musta on parasta auttaa ihmisiä ja löytää yhdessä ratkaisu käsillä olevaan pulmaan. Kuitenkaan mää en halua tuputtaa mun neuvoja ja apua, vain jos joku sitä multa pyytää. Tarjoan mun näkökulmaa ja tähän asti kertynyttä kokemusta, mutta en missään nimessä pakota ketään tekemään mitään mikä ei tunnu hyvältä. Siksi viime aikoina oon miettinyt, että pitäiskö hakeutua sosiaalialalle ohjaajaksi tai neuvojaksi.

Tarkkanäköisyys. Astun huoneeseen ja osaan sekunneissa aistia vallitsevan tunnelman ilmeistä, äänenpainoista, olemuksista, ja kaikki tämä vaikuttaa vahvasti mun omaan mielialaan. Saatan lähteä kotoa mitä parhaimmalla tuulella ja se on sekunneissa kadonnut, jos muilla ei ole hyvä mieli. Mulla on aika tarkka bs-tutka. Osaan aika hyvin nähdä ihmisten läpi (ja jos en osaa, niin huomaan jo alitajuisesti, että jotain jännää vibaa tässä on) ja rakastan yhdistellä syy-seuraussuhteita ja mennyttä nykyisyyteen, ja muodostaa niistä oman näkemykseni. Huom. Kukaan ei ole täydellinen, joten virheitä tapahtuu 100% varmasti.

Oman tien kulkija. Vaikka se pienenä ja varsinkin teininä harmitti kun tuntui, että oon jotenkin niin eri planeetalta kuin muut ikäiseni, niin nyt se on vaan ihanaa. Haastavaa se on, mutta jotenkin vaan niin mahtavaa. En osaa selittää miksi.

Halu auttaa muita. Se ei aina toteudu siten miten haluaisin ja toivoisin, mutta siis parasta elämässä on auttaa, neuvoa ja jakaa omaa kokemusta ja tietoa muille. Vaikken osaisi edes auttaa itseäni, haluan silti auttaa muita. Koska kun autan muita, unohdan täysin omat ongelmani. Usein jopa tuntuu siltä, että autan itseäni sillä, kun autan muita.

Päättäväisyys ja intohimoisuus. Kyllä. Kun mää päätän jotain, mä myöskin toteutan sen, jos olosuhteet sen sallii.

Herkkyys. Välillä vihaan todella paljon tätä piirrettä itsessäni, varsinkin kohdatessani kritiikkiä ja konflikteja, mutta nykyisellään osaan kääntää tämän piirteen voitoksi aina välillä. Olen jo hyväksynyt sen, että itken ja herkistyn ihan kaikesta: kun nään söpöjä eläimiä, kun söpö eläin pitää söpöä ääntä, Marvel-leffat, DC-leffat, Star Warsit, Disney-leffat, kun kuuntelen biisejä, jotka muistuttaa Keijosta. Saatan herkistyä myös jopa ihan vaikka siitä, että jotkut kengät tai vaate on niin kauniita.

Tämä kuvaa mua täydellisesti.
Erittäin yksityinen. Saatan vaikuttaa avoimelta ihmiseltä, koska olen puhelias ja joskus kerronkin aika syvällisiä asioita itsestäni, mutta todellisuudessa en ole avoin alkuunkaan. Vain hyvin harva tietää, millainen mää olen täysin omana ittenäni. Paljon vaikuttaa mun halu pysytellä ihmisiltä piilossa, kun on tilanteita päällä, ja pelko siitä, että mulle tärkeitä asioita kritisoidaan ei-niin-rakentavasti. Olen myös kuullut monelta, että mää oon vähän mysteeri. Mua usein luullaan jonkinsortin kovispahikseksi, kun mut tapaa ekan kerran, mutta sitten kun muhun tutustuu niin kaikki huomaa, että mää en oo kovispahista nähnytkään. Se taitaa olla eräänlainen suojakuori, jonka olen aiempien kokemusten myötä luonut itselleni, kun kohtaan uusia ihmisiä ja tilanteita. Oon myös näiden 7 blogivuoden aikana kamppaillut ristiriitojen kanssa: 

Miellyttämishaluinen. Vihaan myös tätä piirrettä itsessäni, vaikkakin olen vähän päässyt siitä jo eroon paremman itsetunnon myötä. Jouduin pienenä huomaamaan, että ihmisillä on tarve tuoda esille, jos ei tykkää jostain mistä joku toinen tykkää, ja opin siitä, että pidän mieluummin mieltymykseni ja mielipiteeni omana tietonani viimeiseen asti. Tää on aiheuttanut myös sen, että vaikka itsekin sitten tyhmä olen sortunut siihen, että olen mennyt arvostelemaan toisten lemppariasioita niin varon nykyään haukkumasta kenenkään lemppariasioita. Mää tiedän, että ei pitäisi välittää semmosista ja kaikilla on eri maku eikä makuasioista voi kiistellä pälätipälä, mutta kun en jaksa vääntää. Vielä vaikeampia tilanteita on keskustelut, joissa puhutaan oikeasti vakavista asioista ja mää olisin täysin eri mieltä asiasta, mutta mieluummin mää pidän suuni supussa ja ootan hampaita puristellen, että aihe vaihtuu. On aika olla hiljaa ja aika puhua.

Perfektionismi. Välillä en itekään usko tätä, mutta se kai on sitä korkeinta perfektionismin muotoa: aina voi joku tai jokin asia olla parempi ja koskaan ei ole mikään täydellistä. Eikä olekaan, koska kukaan ei ole täydellinen.

Loppuunpalaminen. Tapahtunut monta kertaa. Sivustolla sanotaan: "Their passion, poor patience for routine maintenance, tendency to present themselves as an ideal, and extreme privacy tend to leave INFJs with few options for letting off steam." En voi muuta sanoa kuin että KYLLÄ.

Lue lisää: 12 Things INFJs Absolutely Need To Be Happy

INFJ:n ongelmia, joita olen itsekin kohdannut

Ottaa enemmän kuin antaa. Mää kuuntelen kyllä ja haluan tietää aina kaikkien kuulumisia ja ajatuksia, mutta vaikka puhuisin itsekin paljon mitä usein teenkin, vietän tosi paljon aikaa pääni sisällä. Punnitsen tarkkaan mitä kerron ja mitä en sano ja mitä kannattaa sanoa jne. Joskus kyllä saatan kertoa melko intiimejäkin asioita, jonka kertomista kadun myöhemmin todella paljon (esim. joskus mulle tulee irrationaalisia pelkoja, että ko. ihminen, jolle oon kertonut asioita itestäni, ei olekaan ehkä kovin luotettava ja saattaa kertoa mun asioita muille, ja vaikka se ei oliskaan pahanpuhumistarkoituksessa, niin en halua, että mun asioista puhutaan yhtään kenellekään muulle), ja se aiheuttaa sen, että vetäydyn yhä enemmän kuoreeni ja vannotan, etten halua kertoa enää ikinä mitään kellekään. Kunnes taas rentoudun liikaa ja kerron itestäni liikaa ja sitten taas kadun ja vetäydyn jajajaja noidankehä on valmis siinä.

Todellisuus vs. oma päänsisäinen maailma. Mulla on monta välilehteä auki ja päänsisäisiä keskusteluja itteni kanssa. Mää saatan kulkea jonkin paikan ohi miljoona kertaa enkä huomaa, että siihen on tullut jotain uutta tai jotain on poistunut. Hyvä esimerkki: olin kulkenut Tampereella Koskipuiston Wayne's Coffeen ohi. Tästä viikon päästä kuulen, että se oli lopettanut aikapäiviä sitten. Mää olin vaan mennyt hajamielisesti siitä ohi tajuamatta, että koko paikkaa ei ole. Olin vain kuvitellut sen siihen, koska viimeksi kun olin sielläpäin kulkenut, Wayne's oli vielä siinä. Anyways, mut kyllä saa aika nopeasti takaisin maanpinnalle, jos vaan viittii huhuilla tai huomaa, etten oo täysin kartalla nyt, ja olen hyvinkin observoiva ja tarkkanäköinen. Mutta jos mulla on tylsää, palaan ihan vahingossa omien ajatusteni pariin.

Vaikeus suorittaa arkipäiväisiä askareita. Tässä ihan vähä aika sitten mulla oli ollut hoitoaine ihan lopussa viikon, ja joka kerran kun kävin suihkussa muistin sen ja yritin rutistaa viimeiset aineet sieltä pullosta, kunnes yks kerta mun piti vaan kestää ilman ja sitten pinnistin sen verran, että muistin pistää puhelimeen muistutuksen. Mun piti tsempata suihkusta puhelimelle asti niin, etten ajattele yhtään mitään muuta vaan hoen itelleni, että "laita muistutus hoitoaineesta, laita muistutus hoitoaineesta", koska yksikin lipsahdus ja se olisi unohtunut taas, kuten edellisilläkin kerroilla. Keijokaan ei saa puhua mulle, kun suoritan tällaista mahdotonta tehtävää. Harvoin se ennen nukkumaanmenoa kauheesti puhua pölpöttää, mutta joskus se on saattanut avata suunsa ja mää oon joutunut sanomaan heti, että "appappap, Empsu suorittaa tehtävää... ja nyt voit puhua!".

Vaikka INFJ:n elämä voi olla joskus vähän kuormittavaa, se antaa myös todella paljon. Listataanpa seuraavaksi:

INFJ:n siunauksia

Vaalin laatua, en määrää. Ja tää pätee kaikkeen. Ihmisiin elämässäni, tavaroihin, vaatteisiin, kenkiin, ympäristöön, kotiin, taiteeseen ja sen eri muotoihin, jne. Tällä hetkellä on ollut vaikea vaalia laatua vaatteissa, koska laatu maksaa eikä ole oikein varaa, mutta vaalin laatua ja kauneutta ympärilläni. Välillä on myös vaikea myöntää sitä itelle, koska se tuntuu materialistiselta ajattelulta ja että vaatteet ja kodin sisustus ei oo maailman tärkein asia, mutta en voi sille mitään. Kauniit asiat ja esineet tekee ihmeitä mun sielulle.

Vaikka olen huono sosialisoimaan ihmisten kanssa, mää oon kiinnostunut ihmisistä. Mää tykkään katsella ihmisiä. Inspiroidun tyylikkäistä ihmisistä. Ja mua oikeesti kiinnostaa mitä sulle kuuluu, niinku kunnolla. En pelkästään, että mitä teit viikonloppuna tai mitä ostit viimeksi shoppailureissulla (okei se mua kyllä kiinnostaa tietää, varsinkin jos ostit vaatteita). Haluan kuulla just sun kuulumisia ja ajatuksia. Mää myös tiedän, että vaikka sää sanot, että kaikki on hyvin, niin ei välttämättä kuitenkaan ole. Jos haluat, voit aina kertoa mulle siitä. Mää mielelläni kuuntelen ja jos sallit, myös autan. Ja jos avaudut mulle, sää et tuu katumaan sitä. Mää en koskaan kerro sun asioita kenellekään. Muhun voi aina luottaa.

Haluaisin muuttaa maailmaa. Mää tiedän, että tää voi kuulostaa kliseeltä ja olen kuitenkin vain yksi ihminen ja en pysty yksinäni tähän (ja ihmisenä varsinkaan), mutta haluan olla ainakin edesauttamassa uskomaani asiaa ja auttaa ihmisiä. Uskon todella, että rakkaus voittaa aina.

Mieheni kysyi multa viimeisimmän testituloksen ja sitä seuranneiden syväluotaavien ääneenpohdintojen jälkeen, että vaikka noissa testeissä ei ole mitään sinänsä pahaa niin käytänkö mää noita testituloksia tekosyinä tehdä tai olla tekemättä jotain. Mietin sitä itsekin aina, kun saan mieltäni ja persoonaani selventäviä seikkoja tietooni. Voin ainakin itse sanoa rehellisesti, että en käytä, ainakaan tietoisesti. Käytän näitä tietoja ainoastaan ymmärtääkseni omaa mielenmaailmaa, ajattelutapaa, käyttäytymistä ja ongelmanratkaisutaitoja vähän paremmin.

MBTI-testi on saanut osakseen kritiikkiä. Se on laadittu lähes 80 vuotta sitten, 50% testin tehneistä saa seuraavalla testikerralla eri tuloksen ja se nostaa ihmisestä esille vain positiivisia puolia. (Huom. On myös olemassa termi ”destructive MBTI” tai ”unhealthy MBTI”). Vaikka MBTI-testi on ainakin minun mielestäni minun kohdallani todella tarkka, jopa pelottavan tarkka, on minunkin myönnettävä, että tämä testi ei ole täydellinen. Se voi ehkä antaa ymmärtää, että jos olet persoonallisuustyyppiä X et voi ikinä muuttua vaikka kuinka yrittäisit, koska olet "tuomittu" olemaan tietynlainen.

Kuitenkin mää tykkään pohtia tällaisia asioita ja olen ainakin näiden testien myötä oppinut tuntemaan itseäni entistä paremmin. Miten toimin ja reagoin asioihin ja miksi, ja varsinkin miksi jotkut asiat ovat aina olleet mulle vaikeita. Olen oppinut myös, että missä asioissa ja millä elämän osa-alueilla voisin olla parempi.

Mun mielestä se, että on tiettyä persoonallisuustyyppiä, ei laita sua mihinkään lokeroon. Kaksi INFJ:tä voi tykätä ihan erilaisista asioista, mutta heitä yhdistää ihan samanlaiset ajattelu- ja toimintamallit. Mikään ei helpota niin paljoa kuin tieto, että muillakin on samanlaisia ajattelutapoja ja sisäisiä ristiriitoja kuin mullakin. Tieto, ettet ole yksin haasteidesi kanssa. Siksi psykologia onkin aina ollut mun mielestä niin kiehtovaa.

Olen viime aikoina katsonut fellow-INFJ Frank Jamesin Youtube-videoita, joissa hän kuvailee INFJ:n ominaisuuksia ja haasteita niin pelottavan tarkasti, että mua ihan itketti. Vihdoin joku pukee sanoiksi sen, että millaista on elää INFJ:nä tässä maailmassa!

Hieman nyt tuntuu siltä, että tämä teksti on vähän negatiivissävytteinen (varmistin Keijolta, joka vastasi kieltävästi, mutta en usko, koska mää on mää). Mää en aio valehdella. Mun päässä kaikuu ihan koko ajan kun oon kirjoittanut tätä, että "Emilia pieni, tää on ajanhukkaa ja kukaan ei lue näin pitkää selostusta sun päänsisäisestä maailmasta ja persoonasta, koska ketään ei oikeesti kiinnosta". No tiedätkö mitä, pää? Mää teen tän sitten vaan itelleni eli JUST SULLE ja ei ole mitään mitä sää voit tehdä. Tai siis minä. Sori, menin itekin jo sekaisin.

Jos tosiaan pääsit tänne asti, niin ONNEKSI OLKOON. Hyvä kun itsekään jaksan tänne asti, kunhan tämän julkaisen. Ja sanottakoon jo nyt, että joko mää muokkaan tätä tekstiä myöhemmin ihan sairaan monta kertaa tai sitten jätän tän sikseen ja palaan asiaan vielä monta kertaa, koska tällaisten tekstien kanssa perfektionismi taatusti nostaa päätään ja jää ärsyttämään, kuinka joku tärkeä pointti jäi puuttumaan TAI ilmaisin jonkin asian ihan kökösti. Koskaan ei oo hyvä. On se vaikeeta. Mää julkaisen tän nyt tällaisena ja palaan sitten tähän aiheeseen joskus. Mitä luultavimmin en.

PS. Selvitin yks yö, kun en saanut unta, että onko olemassa julkkisten ja fiktiivisten hahmojen MBTI-analyysejä ja voi kyllä, sellainen löytyi. Niiin totaaaaa, ainakin Marvel-hahmoista mää olisin Nakia, The Ancient One, Vision ja... Loki. Needless to say I was quite shocked, but I can understand now why I get him so well. Myös Vision ja Ancient One resonoi mun sielun kanssa todella vahvasti, kun ekan kerran molemmat näin valkokankaalla ja nyt viimeksi kun katsoin Black Pantheria ja seurasin Nakiaa ns. uusin silmin, niin kyllä. Halu auttaa ja vakoojana toimiminen, tiedonkerääminen ja päättelykyky... Spot on.

PPS. Halusin kuitenkin etsiä syitä sille, miksi Loki on INFJ and here's why:

"The destructive INFJ is manipulative, scheming, and self-righteous. Above all, they seek to fulfill their vision for the future. They will go to any lengths to reach this vision, even if it means deceit, underhanded deals, and trickery. They justify what they do because in their mind “the end justifies the means”. They often consider themselves better and more broad-minded than others, and thus conclude that any input from the outside world is silly and shallow. They live in their own subjective fantasy world and stop attributing value to human interactions. People are to be used to reach their end goal. If they hurt people along the way they’ll try to stifle any sense of guilt they might feel. They will try to escape those people so they don’t have to actually confront their own wrongdoings. In their close relationships they may be passive aggressive, and use people’s faults and shortcomings against them as blackmail. When faced with their wrongdoings, they may fall into self-pity."

Welp... Yeah. I can see myself being like this, but I absolutely will not become like this because I want to keep on shaping myself to be the best version of myself.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Raitoja ja ajatuksia.

Terve taas. Fiilistelkää kanssani keikka-asuani ja varsinkin ihanaa Monkin raitamekkoa (joka näyttää ihan joltain Marimekon mekolta) samalla, kun toivotan teidät jälleen kerran tervetulleeksi pääni sisälle. Siellä on taas paljon välilehtiä auki. Poimin teille sieltä muutaman asian ja yritän muotoilla ne helpohkosti ymmärrettävään muotoon.

Mää en osaa sanoa tykkäänkö tästä kuvasta vai onko tää ihan hirvee. Mun naama näyttää hassulta, mutta tää on silti luonnollisempi kuin mikään muu näistä kuvista. En osaa päättää. Äitini ainakin sanoi, että tää on hauska just ennen kuin edes itse kunnolla näin tämän. Äiti siis on kuvannut nää ennen Seinabon keikkaa. Täytyy useammin kuvailla toisiamme äidin kanssa!

Tää voi kuulostaa todella kontroversiaalilta, mutta kun etsittiin Seinabo Seyn keikan jälkeen nälissämme lähintä Mäkkäriä ja seilasimme Helsingin katuja jalkapatikassa, katselin ympärilleni. Ajattelin ohikiitävän hetken verran "hmm, ei tää Helsinkikään olis paha paikka asua". Ja lähestulkoon paljasjalkaisena tamperelaisena hätkähdin välittömästi omia ajatuksiani. Minä? Helsingissä? Ei kuuna päivänä!

Mutta toisaalta...

Välillä olen pitänyt Tamperetta liian isona paikkana, mutta se on alkanut tuntua siltä nyt vain siksi, koska olen asunut viimeiset 4 vuotta alle 10 000 asukkaan paikkakunnalla. Meinaan ennen tätä kaikkea pidin Tamperetta liian pienenä paikkana koska pienet piirit. Muistan elävästi kuinka mua viitisen vuotta sitten alkoi ahdistaa todella paljon se, miten aina joku tunsi jonkun mun tutun ja aina näin jonkun etäisesti tutun jossain ja ÄÄÄÄÄ. Muistan toivoneeni, että pääsisin kauas pois Tampereelta... ja nyt en oo toivonut mitään muuta niin paljoa kuin pääseväni sinne takaisin. Oh, how the tables have tabled.

Mää rakastan anonyymiyttä ja sitä, että kukaan ei tunne mua eikä tiedä kuka mää oon. Haluan kulkea jossain niin etten voi törmätä ihan heti johonkin tuttuun. Haluan olla rauhassa, yksin. Uppoutua musiikkiin kuulokkeissani ja ajatuksiini päässäni. Ja se on vielä Tamperettakin vaikeampaa täällä, jossa tyyliin kaikki tuntee mun miehen.

Not to worry, me ei olla Helsinkiin muuttamassa. Ja on se ehkä liian iso kaupunki mun helposti stressaantuvalle päälle. Tampere on juuri sopivan kokoinen minulle. Ja mikä tärkeintä, se on tuttu, kaikista ratikkatyömaista ja muista muutoksista huolimatta.

Musiikista ja kuulokkeista puheen ollen olen löytänyt aivan mahtavan bändin. Imagine Dragons. Pelkkää mahtavuutta. Ja ne kuulemma julkaisi just uuden albumin! Parasta just tähän hetkeen, kun haluan tutustua uusiin artisteihin ja löytää mielihyväkeskusta hiveleviä biisejä jajaja tulee hyvä olo sialuun.

Paitsi että just nyt en oo jaksanut kuunnella kyseistä uutta levyä. Puhuin tästä just mun veljen kanssa. Meille on hirveän tärkeää, että kun tutustuu uuteen musiikkiin, kaikki on kohdillaan. Tiettekö niinku mieliala, kuuntelutapa, paikka, keskittymiskyky janiinpoispäin. Ehkä juotavaa saa olla siinä, mutta ei syötävää. Mulle paras asetelma olisi seuraava: kotona sohvalla tai sängyssä maaten, kuulokkeet korvissa bassot täysillä tai olohuoneen kajareista täysiä ja mieliala avoin, vastaanottavainen ja levollinen.

Meidän autokaan ei oo yhtään paha paikka. Kuunneltiin ja ihasteltiin miehen ja veljen kanssa yhdessä Seinabo Seyn uusinta albumia puolen tunnin matkalla kotiin auton subwoofereilla, jotka tuottaa syvintä bassosoundia mitä tiedän. Se meni suoraan sieluun se.

Sanon tän varmaan joka vuosi, mutta syksyllä mää aina innostun taas musiikista ja en muuta haluais tehdäkään kuin kuunnella kaikkee mahdollista. Musiikki on aina auttanut mua selviämään syksyn pimeydestä ja niin se auttaa nytkin.

Tosin nyt tuntuu siltä, että ekaa kertaa yli 10 vuoteen mulla ei taida olla kaamosmasennusta. Se voi taas johtua siitä, että tää koko vuosi on ollut vaan niin vaikea, ettei pikkunen pimeys enää tunnu missään. Nyt ehkä tiedän mistä eräs blogiystäväiseni, joka ei tällä hetkellä pidä blogia (tiedät kuka olet ♥), puhuu kun hän sanoo saavansa pimeydestä voimaa. Siltä mustakin tuntuu. Vaikka kesä oli mahtava, tää aika se vasta onkin.

Rakastan syksyn ja talven vaatteita ja kenkiä. Voin rauhassa hukkua isoihin huiveihin ja huppuihin. Pitkät neuleet ovat parasta mitä tiiän, ja vielä vois pitää vaikka Converseja! Tosin nyt en oo pitänyt, koska oon hurahtanut noihin ruusumaihareihin.

Parasta on myös teen juominen isosta kupista kynttilänvalossa, sarja- ja leffamaratonit yksin ja seurassa, näppäimistön näpytteleminen flow-tilassa, kunnon löylyt saunassa ja kasvojen tehohoidot.

Muutamia syksyn suosikkijuttuja mainitakseni.

Mikä siinäkin on, että mää kirjoitan sujuvimmin just silloin kuin ei "saisi" kirjoittaa? Silloin kun aloitin tämän postauksen meiän piti olla menossa lenkille ja kuulin kuinka mies puki jo takkia päälle ja silti istuin tässä näin näpyttelemässä. Mun parhain inspiraatioaika on keskiyön jälkeen, silloin kun kaikki muut on nukkumassa ja munkin näemmä pitäis kai olla. Tai kun ylipäätään pitäisi tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin tätä.

Vastoin kaikkia omia luulojani ittestä toimin näköjään luovissa asioissa parhaiten tietynlaisen paineen alla. Sellaisen kielletyn paineen. Just kun pitäis tehdä jotain pakollista ja tärkeää, mun mieli vaeltelee ihan muissa sfääreissä.

Tällästä tänään. Mitäs sulle kuuluupi?